Blackfield "IV"

Pitkääkin pidemmän hiljaisuuden jälkeen elossa taas. Olen jostain syystä vältellyt levykauppoja viimeisen vuoden, tai ainakin puolen vuoden ajan. Kun tänään pitkästä aikaa pistäydyin Kakkapyllyjen putiikissa, oli ostoslistalle kertynyt jo melkoinen määrä kaikkea mukavaa hankittavaa. Perinteiseen tapaan kaikki meni kuitenkin uusiksi, huomattuani uusien julkaisujen suuren määrän.

Käsiin tarttui Blackfieldin "IV" (CD-digi), Dead Can Dancen "In Concert" (3xLP), NIN:n "Hesitation Marks" (2xLP), Placebon "Loud Like Love" (CD) ja Pariisin Kevään "Jossain on tie ulos" (CD). Näistä välittömään kuunteluun valikoitui Blackfield.

Israelilaisen Aviv Geffenin ja Steven Wilsonin (Solo, Porcupine Tree, No Man, Storm Corrosion, Bass Communion...) pääosin muodostama Blackfield on julkaissut neljä studioalbumia. "IV" on enimmäkseen Geffenin käsialaa, sillä Wilson piti itseään liian kiireisenä muiden projektiensa kanssa, jotta olisi voinut täysipainoisesti keskittyä Blackfieldin tekemiseen. Näin sävellysvastuu siirtyy entistä enemmän Geffenille. Wilsonilla on kuitenkin vahva rooli levyllä. Hänen lisäkseen mikrofonin varressa vierailevat Vincent Cavanagh (Anathema), Brett Anderson (Suede) ja Jonathan Donahue (ex. Meecury Rew ja Flaming Lips). Varsin kova lista on siis kasassa.

Aviv Geffen kertoilee "X-Ray" -kappaleen työstämisestä Vincentin kanssa.

"IV" soljuu voimakkaana ja leppoisana eteenpäin. Musiikillisesti ollaan edelleen Blackfieldin ytimessä. Yhtyeen soinnin tunnistaa välittömästi ensimmäisestä äänestä alkaen. En tiedä olivatko odotukset kääntyneet uudistumiseen, mutta joka tapauksessa "IV" kuulostaa hienolta. Odotan vielä pääseväni kuuntelemaan sen keskittyneesti kaksikanavatoistokammiossani. Jo tässä vaiheessa annan kuitenkin paljon pisteitä.

Voi tietysti sanoa, että Blackfield on parhaimmillaan Wilsonin vaikutuksen kuuluessa voimakkaana. "Pills", "Jupiter" ja "Sense of Insanity" ovatkin kieltämättä albumin hienoimpia kappaleita. Yhtä lailla Vincentin vokalisoima "X-Ray" soi komeana. Kyseessä on kuitenkin millä tahansa mittapuulla hieno albumillinen kauniita akustisia hetkiä, kiehtovia melodioita ja suorempaa rokkia. Orkesteroinnitkin toimivat hienosti. Tästä on hyvä aloittaa musiikillinen syksy.

9/10

 

1.	"Pills"	3:35
2.	"Springtime"	2:24
3.	"X-Ray" (featuring Vincent Cavanagh)	2:36
4.	"Sense of Insanity"	3:24
5.	"Firefly" (featuring Brett Anderson)	2:46
6.	"The Only Fool is Me" (featuring Jonathan Donahue)	1:54
7.	"Jupiter"	3:48
8.	"Kissed by the Devil"	3:03
9.	"Lost Souls"	2:57
10.	"Faking"	3:33
11.	"After the Rain"

Vuoden 2012 hienoimmat julkaisut

Mieletön saamattomuus yhdistettynä kohtuulliseen laiskuuteen on aiheuttanut tekstimuotoisen hiljaiselon. Vuoden 2012 päätyttyä havahduin kuitenkin siihen tosiasiaan, että kyseinen vuosi oli albumijulkaisujen osalta parempi kuin moni muu muistamani vuosi. Juuri noudetun Pertti Kurikan Nimipäivien "Kuus kuppia kahvia ja yks kokis" pöyriessä levylautasella, pakottauduin kirjaamaan menneen vuoden huipuimmat hetket ylös. Sillä tavalla sopivasti pakotettunahan sehän paras tuotos aina syntyy.

En ole koskaan kyennyt nimeämään maailman parasta bändiä tai kymmentä parasta-ikinä -levyä, joten turvaudun tälläkin kertaa ainoastaan mainitsemaan nimeltä ne artistit, yhtyeet ja julkaisut, jotka vuoden 2012 osalta maininnan arvoisia mielestäni ovat. Listat ovat genrerajoja rikkovia, mutteivat välttämättä yleispäteviä, joten saat toki olla toistakin mieltä.

Kotimainen musiikki ei ole viime vuosina puhutellut itseäni kovinkaan voimakkaasti. Oma koonnokseni suomalaisista huippuhetkistä viime vuoden osalta onkin varsin sekalainen kattaus eri musiikkityylien edustajia.

Vuoden 2012 ehkä parhaimmat kotimaiset julkaisut:

Wintersun "Time I"



2004 julkaistun debyytin jälkeen aika kävi pitkäksi odottavan osalta. Monet ja
ylikäymättömät vaikeuden lykkäsivät kerta toisensa jälkeen "Time I" julkaisua. Vuonna 2006 aloitetut nauhoitukset päätyivät julkaisuksi 2012. Odotukset ehtivät nousta kohtuullisiin sfääreihin muodollisen kuuden vuoden työstön aikana ja tämä johti omalta osaltani pieneen pettymykseen ensikuuntelun jälkeen. Sinnikäs toisto yleensä palkitaan ja niin kävi tässäkin tapauksessa. "Time I" oli viime vuonna soittimessani eniten kuuntelukertoja kerryttänyt suomalainen julkaisu. Moniulotteinen, massiivinen, tekninen, sinfoninen ja kaunis ovat ensimmäisinä mieleeni tulevat adjektiivit albumia kuvailtaessa. "Time I" jätti juuri sopivan odotuksentunteen vallitsemaan ja kakkosan pitäisikin ilmestyä tänä vuonna. Ja vaikka järjestystä ei tällä listalla ole, niin kenties se The Kotimainen Levy. Yksittäisenä tapahtumana jäi mieleen 2010 Devinin keikan jatkot Kaislassa, jossa Jari totesin levyn ilmestyvän sitten kun se on valmis. Ja valmista tuli; todellakin.

Swallow The Sun "Emerald Forest and the Blackbird"

Jos Hahdon Kaitsu, joka muuten rummuttaa nopeasti Wintersunissa, olisi joskus ollut osallisena huonon musiikin syntyyn, niin olisin ihmeissäni. Muistan olleeni pakotettu maksullisen oluen tarjoamiseen kyseiselle herralle joskus kauan sitten Kuopiossa, jossa Swallow The Sun esiintyi. Niin missä? No Henkassa tietenkin. Jos on Hahto rumpujumala, niin samaa voidaan sanoa Mikko Kotamäestä, jonka vokalisoiva ulosanti hakee vertaistaan. Ja jos ei Swallow The Sun riitä, niin kannattaa tarkastaa ulos myös Barren Earth. Swallow The Sun -nimiseen ryhmään tutustuin joskus ennen debyytin julkaisua. Harhaisia ovat muistikuvat niiltäkin ajoilta. Vuosien saatossa orkesterin ilmaisu on kuitenkin kohonnut sellaisiin koskettavuuslukemiin, että oksa pois. Ja Tampereen YO-talon keikka oli kerta kaikkiaan loistava, vaikka Aleksi olikin käynyt parturissa. Tytötkin tykkäsivät.

Hexvessel "No Holier Temple"

Viime vuonna debyyttinsä julkaissut Hexvessel pääsi yllättämään kakkosellaan melkoisen täydellisesti. Black Metal -vaikutteisiinkin kentien yhdistettävän Mat McNerneyn yhtye(?) siirtyi kakkosellaan maalailemaan aikaisempaankin täydellisempiä sävyjä. Hyvinkin akustinen ja pelkistetty ilmaisu toimii vallan jumalattoman hienosti. Hexvesseliä on vaikea asettaa mihinkään raameihin, mutta ehkä kokonaisvaltainen koskettavuus pukee musiikkinsa sanoiksi parhaimmalla tavalla. Jos mainitsen, että tällä levyllä voi kuulla myös haitaria, niin ehkä se avaa edes vähän kokonaisuutta. Hieno teos, josta videosample perään..

Barren Earth "Devil's Resolve"

Jos Hahto oli kahdella ensiksi mainitulla teoksella merkittävästi läsnä, on Mikko Kotamäki myös kahdella vuoden 2012 parhaista albumeista merkittävässä roolissa. Swallow The Sunin vokalisti tekee itsensä tiettäväksi myös Barren Earthin kakkosella. Ja on se vaan hienoa kuunneltavaa. Heti albumin ensimmäisestä kappaleesta "Passing of the Crimson Shadows" alkaen jälki on vakuuttavaa. Mitä muuta voi edes odottaa yhtyeeltä, jonka jäsenistö on aikaisemmin meritoitunut mm. seuraavissa orkestereissa... Swallow The Sun, Amorphis, Mannhai, Chaosbreed, Rytmihäiriö, Moonsorrow, Kreator ja Waltari. (Sami Yli-Sirniön edustama Kreator julkaisi myös erittäin komen albumin tänä vuonna.)

Muita maininnan arvoisia asioita suomalaisessa musiikkimaailmassa vuonna 2012 olivat:

• Pariisin Kevät "Kaikki on satua" - Loistava pop-albumi ja täydellinen pop-biisi "Kesäyö"
• Nightwish Imaginaerum-kiertue, -viini ja Hartwall-keikan jatkot.
• Burning Hearts "Extinctions"
• Death Hawks "Death & Decay"
• Pää Kii "Pää Kii"
• Sara "Se keinuttaa meitä ajassa"
• Jess and the Ancient Ones – s/t
• Oddland – The Treachery of Senses

Vuoden kovimmat pettymykset olivat:

• Jälleen peruttu Meshuggah
• Lähes kaikki muut suomalaiset artistit

Vuoden 2012 parhaimmat ulkomaiset julkaisut:

Vuoden loppumetreillä kärkeen hiipi Amerikkalainen Between The Buried And Me, joka kaappasi parhaan albumin tittelin myös vuonna 2010. Erinomaisen omalaatuista luentaa esittävä matematiikkametalliyhtye loisti jälleen kerran. Kieroja, ennalta vaikeasti arvattavia ja kerrassaan kieron koukuttavia riffejä viljelevä yhtye on varmasti monille uusi tuttavuus, mutta niin paras. Tätä ei voi edes sanoin kuvailla. Parhautta.

Anathema "Weather Systems"

Ikuinen suosikkini Anathema jaksaa yllättää. Täydellisyyteen jo aikoja sitten jalostettu tunnelmointi kohoaa yhä uudelleen entistäkin korkeampiin sfääreihin. Jos joku on liikuttanut siitä saakka, kun örinä vaihtui toisentyyppiseen, niin Anathema on. En osaa tätä edes sanoin kuvailla. Tämä pitää kokea. Lee Douglasin, joka on nykyään kiinteä osa bändiä, ääni on jotain uskomatonta. Levyllä ja livenä. Rakastani lainaten: "Miten jostain ihmisestä voi lähteä noin kaunis ääni?"

Ruotsi 2012. Erinomaisen loistavaa musiikkia, joka ei ole Abbaa. Tomas Haagen rumpalointi, Fredrik Thordendalin kitarointi (ja ne kahdeksakieliset!) sekä Jens Kidmanin huuto. Et tarvitse mitään muuta. Tässä on kaikki. Lienee edes turha mainita millä tarkkuudella tämä luenta suoritetaan. Täydellisellä. Parasta jazzia ikinä!

Soundgarden "King Animal"

Kukaan ei voi ohittaa tätä takaisintulemista vuonna 2012. Jumalaisen Soundgradenin paluu yllätti monet. Vanhat sedät pyyhkivät pöytää itse asiassa kaikella millä ikinä keksivätkään. En ole ollut mikään maailman suurin Soundgraden-diggari alunalkaen, mutta onnekseni rakas höppelipööni oli itseäni sivistyneempi. Pearl Jam, Nirvana, ALICE IN CHAINS, Mother Love Bone ja Faith No More määrittivät omia kasvukipujani joskus kauan sitten, mutta Soundgraden oli jäänyt paitsioon. Vaikka nyt hävettääkin, niin tämä ei ole paikkailuyritys. Vaan ihan saatanan kova levy, joka julkaistiin vuonna 2012.

Woods Of Ypres "Woods 5:Grey Skies asnd Electric Light"

David Goldin muistolle. En voi muuta sanoa kuin, että kuuntele. Ja ihastu sekä liikutu. Parhautta.

Dead Can Dance "Anastasis"

Tätä ei voi edes kuvailla. Se pitää kokea. Esimerkiksi kreikkalaisessa amfiteatterissa. Brendan Perry on viimevuotisen sooloalbuminsa jäljiltä taas tutuissa tunnelmissa. Loistavaa. Ja tämä levy on muuten soinut pään lisäksi soittimessa melko monesti...

Woods Of Ypres "Woods 5: Grey Skies & Electric Light"

Vuonna 2002 David Gold, Aaron Palmer ja Brian McManus päättivät perustaa metalliyhtyeen. Nimeksi kasteessa annettiin Woods Of Ypres. David Goldista muodostui jo heti alkumetreillä yhtyeen kiistämätön ja erikoinen sielu. Omaperäinen kulkuri eli juuri niin kuin ajatteli. Ja teki myös musiikkiaan tyylilleen uskollisena. Woods Of Ypres on yksi musiikkimaailman hienoimpia salaisuuksia. Yhtye ei ole koskaan noussut undergroundista ihmisten tietoisuuteen. Asiaa voidaan annettujen näyttöjen perusteella pitää lähes rikollisena.

Yhtyeen viides (ja viimeinen) albumi nauhoitettiin Ontariossa vuoden 2011 aikana. Goldin operoidessa Kanadasta käsin. Julkaisun tämä erinomainen, tumman ja ajoittain jopa mustan metallin, mestariteos sai helmikuussa 2012. Musiikillisesti levy on täysosuma. Goldin ajoittain jopa naivistiset näkemykset eivät tällä levyllä ole pienimmässäkään roolissa. Puhdasta laulua ja doom-sävyjä sen sijaan kuullaan runsain mitoin. Levyyn on syntynyt jollain tavalla lähes henkilökohtainen suhde. Sen koskettavuus on omaa luokkaansa. Tunnelma on (tietenkin) alakuloinen. Tämä kokonaisuus ei teeskentele.

Woods Of Ypres jätti metallin kenttään omaleimaisen ja vahvan jälkensä. Yhtye ei koskaan ollut parrasvaloissa, eikä sen mielikuvituksellinen musiikki ole vielä tullut monillekkaan tutuksi. Uskon kuitenkin, että sana kiirii vielä ja tulevaisuudessa yhtye tunnetaan ja muistetaan yhtenä oman aikakautensa ja genrensä kiistämättömänä mestarina.

Woods Of Ypresin elinvoimainen tarina päättyi yhtyeen sielun David Goldin menehtymiseen auto-onnettomuudessa 22. joulukuuta 2011. David oli kuollessaan vasta 31 vuotias, mutta ehti jättää jälkeensä viisi albumillista mitä hienointa musiikkia.

10/10

The Mars Volta "Noctourniquet"

The Mars Volta on säilyttänyt vaikeamman lähestyttävyyden auransa. Aina tähän levyyn saakka. "Noctourniquet" on yhtyeen ylivoimaisesti helpoimmin lähestyttävä albumi. Synteettinen äänimateriaali on lisääntynyt. Tämä muutos nostaa kappaleiden musiikillisia ulottuvuuksia vielä aikaisempaa paremmin esiin. Ja luo oudolla tavalla dynamiikkaa. Kappaleiden pituudet ovat lyhentyneet ja musiikilliset koukerot suoristuneet. Mutta vain vähän. Tätä levyä voi pitää eräänlaisena uutena tulemisena, joka varmuudella tulee karsastetuksi sen kuuntelijajoukon keskuudessa, joka on tottunut nauttimaan The Mars Voltan antimia ei-niin-helposti pureksittavassa muodossa. Alkuaikojen äkkipikaisuus musiikin käänteissä on tiessään. Toki ne ihmiset, jotka eivät yhtyettä aikaisemmasta tunne, saattavat edelleen hämmästellä moniulotteista ja haastavaa kokonaisuutta.

"Empty Vessels Make The Loudest Sound" on kaikessa yksinkertaisuudessaan osoitus uudenlaisesta kauneudesta. Sanoitusten puolesta lähes normaaliksi luonnehdittava kappale tuo mieleen kaikuja Radioheadin myöhemmästä elämästä. The Mars Volta on kuitenkin kutonut verkkonsa tiheämmäksi siten, että sen läpi on vaikeampi pudota. Ainakaan niin, ettei mitään tarttuisi mukaan. Pysähdys on pehmeä ja hallittu. Omarin ja Cedricin mielenkiintoinen synteesi tiivistyy tässä kappaleessa.

Henkilölle, joka on täydellisen tottunut The Mars Voltan tuottamaan täydelliseen hämmennykseen "Noctuorniquet" näyttäytyy yllättävän haastavana albumina. Vaikka juuri kirjoitin täysin toisin. Suhteutuminen tähän levyyn on samaan aikaan hämmentynyt. Tutulta kuulostaa, mutta jotain on kuitenkin muuttunut. Ja mihin suuntaan? Siihen kysymykseen on todellakaan osaa vastata. Näin yhtyeen ensimmäisen kerran livenä 2003 ja olin täydellisen hurmioitunut näkemästäni. Ja kuulemastani. "De-Loused In The Comatorium" kului tuon elämyksen jälkeen puhki. Jotenkin kaipaan debyytin aiheuttamia tunnetiloja uusintaan kuunnellessani.

8/10

Killing Joke "MMXII"

Yli 30 vuotta musiikkimaailmaa ilahduttaneet Killing Joke -veikkoset palasivat alkuperäiseen kokoonpanoonsa edellisen "Absolute Dissent" -albumin talkoissa. "MMXII" on toinen alkuperäisellä kokoonpanolla aikaansaatu albumi.

Killing Joken tyyli on vaihdellut vuosien saatossa, mutta se on aina pysynyt tunnistettavana ja omalaatuisena. Darkwave ja industrial ovat määrittäneet yhtyeen soundimaailmaa. "MMXII" on edelleen synkkä, melodinen ja samaan aikaan sekä raaka, että herkkä. Albumin avaava "Pole Shift" on liki yhdeksänminuuttinen läpileikkaus siitä, mitä Killing Joke oikeastaan on. Coleman laulaa komeasti ja yhtyeen soitto kulkee eteenpäin käsittömättömällä groovella. Jazin osuus yhtyeen ulosannista onkin vatsin merkittävä, sillä mies hoitaa kaikki vokalisoinnin tyylilajit hienosti.

Vuonna 2012 Killing Joke näyttäytyy kuin parannettuna painoksena itsestään. "Love Like Blood" -klassikko elää edelleen mukana osana yhtyettä. Ja kaikki ne muut vuosien varrella kootut palaset; tyylikkäästi aseteltuna, komean kokonaisuuden muodostaen.

 10/10