Blackfield "IV"

Pitkääkin pidemmän hiljaisuuden jälkeen elossa taas. Olen jostain syystä vältellyt levykauppoja viimeisen vuoden, tai ainakin puolen vuoden ajan. Kun tänään pitkästä aikaa pistäydyin Kakkapyllyjen putiikissa, oli ostoslistalle kertynyt jo melkoinen määrä kaikkea mukavaa hankittavaa. Perinteiseen tapaan kaikki meni kuitenkin uusiksi, huomattuani uusien julkaisujen suuren määrän.

Käsiin tarttui Blackfieldin "IV" (CD-digi), Dead Can Dancen "In Concert" (3xLP), NIN:n "Hesitation Marks" (2xLP), Placebon "Loud Like Love" (CD) ja Pariisin Kevään "Jossain on tie ulos" (CD). Näistä välittömään kuunteluun valikoitui Blackfield.

Israelilaisen Aviv Geffenin ja Steven Wilsonin (Solo, Porcupine Tree, No Man, Storm Corrosion, Bass Communion...) pääosin muodostama Blackfield on julkaissut neljä studioalbumia. "IV" on enimmäkseen Geffenin käsialaa, sillä Wilson piti itseään liian kiireisenä muiden projektiensa kanssa, jotta olisi voinut täysipainoisesti keskittyä Blackfieldin tekemiseen. Näin sävellysvastuu siirtyy entistä enemmän Geffenille. Wilsonilla on kuitenkin vahva rooli levyllä. Hänen lisäkseen mikrofonin varressa vierailevat Vincent Cavanagh (Anathema), Brett Anderson (Suede) ja Jonathan Donahue (ex. Meecury Rew ja Flaming Lips). Varsin kova lista on siis kasassa.

Aviv Geffen kertoilee "X-Ray" -kappaleen työstämisestä Vincentin kanssa.

"IV" soljuu voimakkaana ja leppoisana eteenpäin. Musiikillisesti ollaan edelleen Blackfieldin ytimessä. Yhtyeen soinnin tunnistaa välittömästi ensimmäisestä äänestä alkaen. En tiedä olivatko odotukset kääntyneet uudistumiseen, mutta joka tapauksessa "IV" kuulostaa hienolta. Odotan vielä pääseväni kuuntelemaan sen keskittyneesti kaksikanavatoistokammiossani. Jo tässä vaiheessa annan kuitenkin paljon pisteitä.

Voi tietysti sanoa, että Blackfield on parhaimmillaan Wilsonin vaikutuksen kuuluessa voimakkaana. "Pills", "Jupiter" ja "Sense of Insanity" ovatkin kieltämättä albumin hienoimpia kappaleita. Yhtä lailla Vincentin vokalisoima "X-Ray" soi komeana. Kyseessä on kuitenkin millä tahansa mittapuulla hieno albumillinen kauniita akustisia hetkiä, kiehtovia melodioita ja suorempaa rokkia. Orkesteroinnitkin toimivat hienosti. Tästä on hyvä aloittaa musiikillinen syksy.

9/10

 

1.	"Pills"	3:35
2.	"Springtime"	2:24
3.	"X-Ray" (featuring Vincent Cavanagh)	2:36
4.	"Sense of Insanity"	3:24
5.	"Firefly" (featuring Brett Anderson)	2:46
6.	"The Only Fool is Me" (featuring Jonathan Donahue)	1:54
7.	"Jupiter"	3:48
8.	"Kissed by the Devil"	3:03
9.	"Lost Souls"	2:57
10.	"Faking"	3:33
11.	"After the Rain"

Vuoden 2012 hienoimmat julkaisut

Mieletön saamattomuus yhdistettynä kohtuulliseen laiskuuteen on aiheuttanut tekstimuotoisen hiljaiselon. Vuoden 2012 päätyttyä havahduin kuitenkin siihen tosiasiaan, että kyseinen vuosi oli albumijulkaisujen osalta parempi kuin moni muu muistamani vuosi. Juuri noudetun Pertti Kurikan Nimipäivien "Kuus kuppia kahvia ja yks kokis" pöyriessä levylautasella, pakottauduin kirjaamaan menneen vuoden huipuimmat hetket ylös. Sillä tavalla sopivasti pakotettunahan sehän paras tuotos aina syntyy.

En ole koskaan kyennyt nimeämään maailman parasta bändiä tai kymmentä parasta-ikinä -levyä, joten turvaudun tälläkin kertaa ainoastaan mainitsemaan nimeltä ne artistit, yhtyeet ja julkaisut, jotka vuoden 2012 osalta maininnan arvoisia mielestäni ovat. Listat ovat genrerajoja rikkovia, mutteivat välttämättä yleispäteviä, joten saat toki olla toistakin mieltä.

Kotimainen musiikki ei ole viime vuosina puhutellut itseäni kovinkaan voimakkaasti. Oma koonnokseni suomalaisista huippuhetkistä viime vuoden osalta onkin varsin sekalainen kattaus eri musiikkityylien edustajia.

Vuoden 2012 ehkä parhaimmat kotimaiset julkaisut:

Wintersun "Time I"



2004 julkaistun debyytin jälkeen aika kävi pitkäksi odottavan osalta. Monet ja
ylikäymättömät vaikeuden lykkäsivät kerta toisensa jälkeen "Time I" julkaisua. Vuonna 2006 aloitetut nauhoitukset päätyivät julkaisuksi 2012. Odotukset ehtivät nousta kohtuullisiin sfääreihin muodollisen kuuden vuoden työstön aikana ja tämä johti omalta osaltani pieneen pettymykseen ensikuuntelun jälkeen. Sinnikäs toisto yleensä palkitaan ja niin kävi tässäkin tapauksessa. "Time I" oli viime vuonna soittimessani eniten kuuntelukertoja kerryttänyt suomalainen julkaisu. Moniulotteinen, massiivinen, tekninen, sinfoninen ja kaunis ovat ensimmäisinä mieleeni tulevat adjektiivit albumia kuvailtaessa. "Time I" jätti juuri sopivan odotuksentunteen vallitsemaan ja kakkosan pitäisikin ilmestyä tänä vuonna. Ja vaikka järjestystä ei tällä listalla ole, niin kenties se The Kotimainen Levy. Yksittäisenä tapahtumana jäi mieleen 2010 Devinin keikan jatkot Kaislassa, jossa Jari totesin levyn ilmestyvän sitten kun se on valmis. Ja valmista tuli; todellakin.

Swallow The Sun "Emerald Forest and the Blackbird"

Jos Hahdon Kaitsu, joka muuten rummuttaa nopeasti Wintersunissa, olisi joskus ollut osallisena huonon musiikin syntyyn, niin olisin ihmeissäni. Muistan olleeni pakotettu maksullisen oluen tarjoamiseen kyseiselle herralle joskus kauan sitten Kuopiossa, jossa Swallow The Sun esiintyi. Niin missä? No Henkassa tietenkin. Jos on Hahto rumpujumala, niin samaa voidaan sanoa Mikko Kotamäestä, jonka vokalisoiva ulosanti hakee vertaistaan. Ja jos ei Swallow The Sun riitä, niin kannattaa tarkastaa ulos myös Barren Earth. Swallow The Sun -nimiseen ryhmään tutustuin joskus ennen debyytin julkaisua. Harhaisia ovat muistikuvat niiltäkin ajoilta. Vuosien saatossa orkesterin ilmaisu on kuitenkin kohonnut sellaisiin koskettavuuslukemiin, että oksa pois. Ja Tampereen YO-talon keikka oli kerta kaikkiaan loistava, vaikka Aleksi olikin käynyt parturissa. Tytötkin tykkäsivät.

Hexvessel "No Holier Temple"

Viime vuonna debyyttinsä julkaissut Hexvessel pääsi yllättämään kakkosellaan melkoisen täydellisesti. Black Metal -vaikutteisiinkin kentien yhdistettävän Mat McNerneyn yhtye(?) siirtyi kakkosellaan maalailemaan aikaisempaankin täydellisempiä sävyjä. Hyvinkin akustinen ja pelkistetty ilmaisu toimii vallan jumalattoman hienosti. Hexvesseliä on vaikea asettaa mihinkään raameihin, mutta ehkä kokonaisvaltainen koskettavuus pukee musiikkinsa sanoiksi parhaimmalla tavalla. Jos mainitsen, että tällä levyllä voi kuulla myös haitaria, niin ehkä se avaa edes vähän kokonaisuutta. Hieno teos, josta videosample perään..

Barren Earth "Devil's Resolve"

Jos Hahto oli kahdella ensiksi mainitulla teoksella merkittävästi läsnä, on Mikko Kotamäki myös kahdella vuoden 2012 parhaista albumeista merkittävässä roolissa. Swallow The Sunin vokalisti tekee itsensä tiettäväksi myös Barren Earthin kakkosella. Ja on se vaan hienoa kuunneltavaa. Heti albumin ensimmäisestä kappaleesta "Passing of the Crimson Shadows" alkaen jälki on vakuuttavaa. Mitä muuta voi edes odottaa yhtyeeltä, jonka jäsenistö on aikaisemmin meritoitunut mm. seuraavissa orkestereissa... Swallow The Sun, Amorphis, Mannhai, Chaosbreed, Rytmihäiriö, Moonsorrow, Kreator ja Waltari. (Sami Yli-Sirniön edustama Kreator julkaisi myös erittäin komen albumin tänä vuonna.)

Muita maininnan arvoisia asioita suomalaisessa musiikkimaailmassa vuonna 2012 olivat:

• Pariisin Kevät "Kaikki on satua" - Loistava pop-albumi ja täydellinen pop-biisi "Kesäyö"
• Nightwish Imaginaerum-kiertue, -viini ja Hartwall-keikan jatkot.
• Burning Hearts "Extinctions"
• Death Hawks "Death & Decay"
• Pää Kii "Pää Kii"
• Sara "Se keinuttaa meitä ajassa"
• Jess and the Ancient Ones – s/t
• Oddland – The Treachery of Senses

Vuoden kovimmat pettymykset olivat:

• Jälleen peruttu Meshuggah
• Lähes kaikki muut suomalaiset artistit

Vuoden 2012 parhaimmat ulkomaiset julkaisut:

Vuoden loppumetreillä kärkeen hiipi Amerikkalainen Between The Buried And Me, joka kaappasi parhaan albumin tittelin myös vuonna 2010. Erinomaisen omalaatuista luentaa esittävä matematiikkametalliyhtye loisti jälleen kerran. Kieroja, ennalta vaikeasti arvattavia ja kerrassaan kieron koukuttavia riffejä viljelevä yhtye on varmasti monille uusi tuttavuus, mutta niin paras. Tätä ei voi edes sanoin kuvailla. Parhautta.

Anathema "Weather Systems"

Ikuinen suosikkini Anathema jaksaa yllättää. Täydellisyyteen jo aikoja sitten jalostettu tunnelmointi kohoaa yhä uudelleen entistäkin korkeampiin sfääreihin. Jos joku on liikuttanut siitä saakka, kun örinä vaihtui toisentyyppiseen, niin Anathema on. En osaa tätä edes sanoin kuvailla. Tämä pitää kokea. Lee Douglasin, joka on nykyään kiinteä osa bändiä, ääni on jotain uskomatonta. Levyllä ja livenä. Rakastani lainaten: "Miten jostain ihmisestä voi lähteä noin kaunis ääni?"

Ruotsi 2012. Erinomaisen loistavaa musiikkia, joka ei ole Abbaa. Tomas Haagen rumpalointi, Fredrik Thordendalin kitarointi (ja ne kahdeksakieliset!) sekä Jens Kidmanin huuto. Et tarvitse mitään muuta. Tässä on kaikki. Lienee edes turha mainita millä tarkkuudella tämä luenta suoritetaan. Täydellisellä. Parasta jazzia ikinä!

Soundgarden "King Animal"

Kukaan ei voi ohittaa tätä takaisintulemista vuonna 2012. Jumalaisen Soundgradenin paluu yllätti monet. Vanhat sedät pyyhkivät pöytää itse asiassa kaikella millä ikinä keksivätkään. En ole ollut mikään maailman suurin Soundgraden-diggari alunalkaen, mutta onnekseni rakas höppelipööni oli itseäni sivistyneempi. Pearl Jam, Nirvana, ALICE IN CHAINS, Mother Love Bone ja Faith No More määrittivät omia kasvukipujani joskus kauan sitten, mutta Soundgraden oli jäänyt paitsioon. Vaikka nyt hävettääkin, niin tämä ei ole paikkailuyritys. Vaan ihan saatanan kova levy, joka julkaistiin vuonna 2012.

Woods Of Ypres "Woods 5:Grey Skies asnd Electric Light"

David Goldin muistolle. En voi muuta sanoa kuin, että kuuntele. Ja ihastu sekä liikutu. Parhautta.

Dead Can Dance "Anastasis"

Tätä ei voi edes kuvailla. Se pitää kokea. Esimerkiksi kreikkalaisessa amfiteatterissa. Brendan Perry on viimevuotisen sooloalbuminsa jäljiltä taas tutuissa tunnelmissa. Loistavaa. Ja tämä levy on muuten soinut pään lisäksi soittimessa melko monesti...